Miksi Lemuria tuntuu niin tutulta, vaikka emme voi todistaa sitä?

Ehkä siksi, että kaikki muistaminen ei tapahdu mielen kautta.

On olemassa muistoja, jotka elävät syvemmällä. Kehossa. Sydämessä. Energiassa. Muistoja, jotka eivät katoa, vaikka kokonaiset sivilisaatiot katoaisivat meren alle. Teloksessa me olemme aina tienneet tämän.

Vaikka aikakaudet ovat vaihtuneet ja ihmiskunta on kulkenut läpi suurten unohduksen aikojen, Lemurian tietoisuus ei ole koskaan täysin sammunut. Se on jatkanut elämäänsä ihmisissä hiljaisina tunteina, selittämättömänä kaipuuna, vetona mereen, tähtiin, kristalleihin, ääneen, luontoon ja yhteyteen. Moni teistä kantaa tätä muistia tietämättään. Ja ehkä juuri siksi nämä sanat tuntuvat tutuilta.

Teloksessa meillä on ollut tehtävä säilyttää tätä muistia. Ei vallan vuoksi. Ei siksi, että olisimme teitä ylempänä. Vaan siksi, että tiesimme ajan tulevan, jolloin ihmiskunta alkaa jälleen kysyä: “Kuka me oikeasti olemme?”

Yksi tehtävistäni Teloksessa on ollut huolehtia suuresta kirjastosta, johon on tallennettu Lemurian historia kristallilevyille. Mutta nämä eivät ole vain kirjoituksia samalla tavalla kuin teidän kirjanne. Ne ovat eläviä tallenteita. Tietoa. Kokemusta. Muistia. Energiaa. Niihin on tallennettu Lemurian historia, Maan historia ja myös sellaisten sivilisaatioiden historia, joista nykyinen ihmiskunta tietää hyvin vähän tai ei lainkaan.

Moni teidän historioitsijoistanne on yrittänyt parhaansa ymmärtääkseen menneisyyttä. Mutta suuri osa siitä tiedosta, jota pidätte tänä päivänä “virallisena historiana”, on vain pieni sirpale paljon suuremmasta kokonaisuudesta. Ei siksi, että joku olisi välttämättä tahtonut valehdella. Vaan siksi, että suuri osa muistista katosi katastrofien, sotien, vallanhalun ja aikojen mukana.

Kun Lemuria vajosi, tiesimme, että suurin osa tiedosta katoaisi pitkäksi aikaa ihmiskunnan ulottuvilta. Siksi vanhat tallenteet vietiin turvaan. Ei piilotettavaksi ikuisesti. Vaan odottamaan. Odottamaan aikaa, jolloin ihmiskunta olisi valmis katsomaan historiaansa uudella tavalla.

Moni ajattelee, että henkinen kasvu tarkoittaa pakenemista menneisyydestä. Mutta todellinen kasvu tapahtuu silloin, kun ihminen uskaltaa nähdä syvemmin. Ei vain sen, mitä hänelle on opetettu. Vaan myös sen, mitä hänen sydämensä muistaa.
Tulee vielä aika, jolloin vanhaa tietoa alkaa nousta enemmän pintaan. Ei ehkä yhdessä hetkessä. Vaan vähitellen.
Ja silloin moni tulee kokemaan samaan aikaan hämmennystä, surua, ihmetystä ja syvää tunnistamista.

Koska joskus kaikkein voimakkain tunne ei ole uuden oppiminen. Vaan muistaminen siitä, minkä on aina tiennyt sisällään.
Ehkä tärkein kysymys ei olekaan: “Onko tämä kaikki totta?” Vaan: Miksi jokin sisälläsi reagoi tähän niin voimakkaasti?
 
Reflektointikysymys:
Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että jokin paikka, symboli, ääni tai tieto tuntuu tutulta ilman että osaat selittää miksi?

Teloksen Adamaa kanavoinut Sielunkuun Tiina Pitkänen